keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kaksivuotis neuvola!

Lyhyesti, ytimekkäästi ja terveydenhoitajan sanoja lainaten:

"Reipas poika!  Kasvaa tasaisesti (13,3 kg ja 88,6 cm) monipuolisella ruokavaliolla. Kehitys ikätasoista. Hyppii, juoksee, tekee palapelejä. Puhe selkeää, puhuu lauseilla."

Eipä muuta tällä erää. :)

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kaikenlaista

No niin... Elias on tämän viikonlopun äitini luona, joten häntä ikävöidessäni on hyvä kuluttaa aikaa kirjoittamalla hänestä. :)

Viimeksi kun blogiani päivitin, meidän oli tarkoitus mennä korvien putkitukseen. Mitään putkitusta ei kuitenkaan silloin tehty, koska Elias sairasti viikon pituisen "mystisen" oksennustaudin. Näin ollen toimenpide siirettiin taas muutamalla viikolla. Nyt se on kuitenkin tehty ja sekin toimenpide meni juuri niin kuin meillä muutenkin kaikki asiat menee eli hyvin yllättävällä tavalla. Toimenpide aamuna kaikki sujui mutkattomasti ja suunnitelmien mukaisesti, vaikka herätys oli tosi aikaisin ja Elias ei saanut syödä aamupalaa ollenkaan. Sairaalassakin kaikki meni hyvin ja kaikki tarvittavat valmistelut onnistuivat kuin rasvattu. Elias nukutettiin ja toimenpide aloitettiin. Sillä välin mieheni meni heräämöön odottamaan Eliasta. Kovin pitkään ei mieheni siellä joutunut istuskelemaan, sillä melko pian kirurgi tuli kertomaan hänelle, että Eliaksen korvat ovat täysin terveet eikä mitään putkistusta ole tarvetta tehdä! Kun itse kuulin uutisen, oli niin sanotusti kovin hämmentynyt. Todella mahtava uutinen toki oli se, että korvat oli kunnossa, mutta lähinnä hämmästelin ettei asia tullut missään vaiheessa aiemmin esille. Minua kovasti harmitti, että Elias jouduttiin nukuttaa täysin turhaan. Mutta siitä harmituksesta pääsin nopeasti yli ja iloitsin siitä, että korvat ovat kunnossa ja kesällä saamme täysin huoletta uida mielin määrin. :)

Tästä aasin siltana pääsenkin siihen tähystykseen, josta viime päivityksessä lupasin tulla kertomaan. Tähystys tehtiin Lastenklinikalla joulukuussa juuri Joulun alla. Edellisestä käynnistä lastenklinikalla oli kulunut erittäin pitkä aika eli kuukausia. Sairaalassa oleminen aiheutti minussa todella voimakkaan reaktion, joka yllätti minut aivan täysin. Sinäkin päivänä aamu ja muut toimenpidevalmistelut sujuivat kuin hyvin. Elias on kyllä todella reipas poika ja olen hänestä välillä ihan suunnattoman ylpeä. Yhtään hän ei ketään vierastanut eikä pelännyt. Käveli jopa itse leikkaussaliin yhtä innokkaana kuin hänellä on yleensä tapana olla. :) Mieheni meni tässäkin tapauksessa pitämään Eliasta kädestä kun hänet nukutettiin. Minä, nössö äiti jäin käytävälle odottamaan. Kun leikkaussalin ovet menivät kiinni, minä romahdin. Kuin tähti kirkkaalta taivaalta minulta alkoi valua kyyneleet. Ne käytävät, se haju, Eliaksen itku ennen kuin hän nukahti ja talvinen synkkä aamu herätti minussa aivan uskomatonta surua. Katsoin ikkunasta erään vuodeosaston ikunaan, jossa oli telkkari päällä. Näin mielessäni, kuinka siinä huoneessa joku pieni lapsukainen makaa ja katsoo piirettyjä. Kaikki tämä nostatti minussa hirveän haikeita muistoja mieleen.

Lopulta mieheni tuli leikkaussalista ulos. Yritin pidätellä kyyneleitä, mutten onnistunut siinä. Päätimme mennä kahvioon aamupalalle ennen kuin Eliaksen oli tarkoitus herätä. Sämpyläni jäi kuitenkin syömättä, koska minä vaan itkin. Tai kahviossa lähinnä nauroin ja itkin samaan aikaan. Mieheni ei pystynyt käsittää, miten reagoin noin vahvasti Lastenklinikalla olemiseen ja tämä sai minutkin tajuamaan että käyttäydyin ihan typerästi. Mutta näin se mieli vaan toimii. Jos itkettää, niin silloin itkettää. Eliaksen ensimmäinen vuosi ja siihen liittyvät tapahtumat ovat jättäneet minuun järjettömän vaikutuksen, joka tulee silloin tällöin pintaan ja silloin sen täytyy mun mielestä antaa tullakin.

Vietimme ehkä noin vartin verran aikaa kahviossa, jonka jälkeen päätimme palata odotushuoneeseen, jonne Elias oli tarkoitus tuoda hänen heräämisen jälkeen. Yllätykseksemme hoitaja tuli meitä vastaan ja kertoi, että poikamme on JO hereillä! Ilmeisesti nukutus oli liian kevyt, sillä Elias heräsi aivan liian pian. Hoitajakaan ei ollut varautunut siihen, joten nukutusaineesta sekaisin oleva potilas alkoi riehua ja ehti tehdä itselleen kädessä olleen kanyylin avulla otsan pituisen naarmun. Elias oli totta tosiaan aivan sekaisin herätessään. Kun hänet tuotiin meidän luokse, hän itki hysteerisesti ja pyrki koko ajan pois sylistä. Hän halusi kävellä, mutta hoiperteli kuin laitapuolen kulkija, jolla oli otsassa hirveä vekki. :) Meni varmaan lähemmäs puoli tuntia ennen kuin Elias suostui vihdoin rauhoittumaan ja olemaan sylissä. Ruoka hänelle ei kuitenkaan maistunut vielä moneen tuntiin kunnolla ja toimenpiteen seurauksena hänen äänensä oli käheä ja kurkkua kipeä. Mutta siitä hän toipui seuraavaan aamuun mennessä.

Vaihdoin muutaman sanan kirurgin kanssa toimenpiteen jälkeen ja kirurgi osasi jo siinä vaiheessa kertoa, että melko siistiltä se mahalaukku ja ruokatorvi näyttivät. Mutta tarkempia tuloksia otetuista koepaloista saimme odottaa jopa puolitoista kuukautta. Minä olin jostain syystä kuvitellut ennen toimenpidettä, että tämä olisi ollut meidän viimeinen käynti lastenklinikalla kontrollissa jos tulokset olivat puhtaat. Mutta väärässä olin! Sillä kirurgi kertoi, että hoitosuhde säilyy ainakin siihen asti kun Elias täyttää 16 vuotta. Tämä oli minulla hyvin suuri yllätys. Mutta toki hyvä näin! Eipä ainakaan tarvii mennä terveyskeskukseen taistelemaan jos joskus ilmeneekin vielä jotain ongelmia, vaan voi mennä suoraan sellaiseen paikkaan, jossa Eliaksen historia tunnetaan.

Tuloksia odoteltiin tosiaan melko pitkään ja täysin puhtaat ne eivät olleet. Lievä ruokatorventulehdus siellä näytti olevan. Kirurgi ei kuitenkaan ollut mitenkään huolestunut asiasta, varsinkaan kun Eliaksella ei ole ollut mitään refluksiin viittaavia oireita. Näin ollen asialle ei nyt tehdä mitään. Seuraava kontrolli meillä piti olla syksyllä, mutta muutama viikko sitten tulikin kirje, että kirurgi haluaa tavata meidän jo heinäkuussa.

Ja lopuksi vielä muutama sana siitä "mystisestä" vatsataudista. Se, mikä teki siitä mielestäni merkillisen oli se, että se kesti tosiaan viikon päivät, Elias oli erittäin pirteä, hänellä oli hyvä ruokahalu eikä se ollut lainkaan samanlainen kuin kerran aiemmin sairastettu vatsatauti. Lähinnä se vaikutti siltä, että hänellä oli nielemisongelmia. Ajatus siitä pelästytti minut jostain syystä tosi pahasti. Kuten kirjoitin, ruokahalu hänellä oli hyvä ja vointikin oli yllättävän pirteä, mutta tuntui että aina kun hän otti suuhunsa jotain hänen oli vaikea nielasta se, jonka seurauksena hänellä tuli kaikki hirvittävällä paineella ulos. Pelästyin niin valtavasti, että jotain vakavaa on taas kehittymässä. Jotain sellaista, jota emme ole osanneet odottaa, jotain mikä pitää selvittää heti. Tästä syystä kävimme sen viikon aikana jopa kahdesti lastenklinikalla. Kyseinen viikko nosti elävästi mieleen taas sen pelon tunteen, mistä sain kärsiä Eliaksen syntymän jälkeen. Pyörittelin mielessä kaikkea mahdollista, mitä se olisi voinut olla ja oltiinko me taas siinä tilanteessa, että meidän tulisi vaatia sellaisia tutkimuksia, mitä lääkärit eivät ensisijaisesti pohtineet. Tässä tapauksessa minä kuitenkin onneksi vain ylireagoin ja vatsatauti meni lopulta ohi. Koskaan ei selvinnyt, miksi tauti oli niin erikoinen, mutta on syytä uskoa että se oli vaan jokin virusperäinen oksennustauti.

Nyt Elias on kuitenkin voinut hyvin ja se jos mikä on pääasia!!! :)

 Ihanaa kesää kaikille, jotka tänne vielä joskus eksyvät!!!

Jäätelökesä alkamaisillaan!!


Äidin ja iskän rakas kaksi vuotta!


lauantai 6. huhtikuuta 2013

jatkoa edelliselle...

Olosuhteiden pakosta teen pikaisen päivityksen ja jätän tekstin tänään vähemmälle. Kuten sanonta kuuluu, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Joten päätin valita muutaman otoksen kuluneelta puolelta vuodelta.

Fröbeli palikoiden keikalla. Elias oli hyvin mielissään. :)

 
Takkutukka
Kotiaskareet sujuu jo mainiosti
Itse pukeutuminen ja ennen kaikkea kerrospukeutuminen on mukavaa
ajanvietettä.
Joulun alla kävimme tähystyksessä. Tämä oli suunniteltu toimenpide. Täysin
ongelmitta se ei sujunut kuten kuvassa oleva vekki saattaa kertoa,
mutta siitä tulen kertomaan vielä myöhemmin. Samoin tähystyksen tuloksista
myöhemmin lisää.
 
Aika siististi Elias osaa syödä jo itse lusikoiden. Eikä onneksi enää jaksa
innostua ruoan kanssa leikkimisestä.
 
Päiväkodissa. Elias istuu ryhmänsä "bussissa", jolla
kuljetetaan pienet päiväkotilaiset ulos ja minne milloinkin
retkille.
Ei välttämättä uskoisi, että tässä kuvassa Eliaksella on melkein
39 asteen kuumeessa. Iloinen pieni potilas.
Kyllä oli pienellä pojalla hymy herkässä kun meidän ovelle
ilmeistyi eräänä aamuna neljä pientä tyttöjä virpomaan.
Nämä kuvat on otettu eilen (pe 5.4.) lastenklinikalta. Viime viikko oli erityinen, sillä
kävimme kahdesti päivystyksessä. Näistäkään kuvista ei uskoisi, että Elias on
oksennellut ja ripuloinut edeltävät kuusi päivää. Syy tähän ei suoranaisesti ole
vielä selvinnyt, mutta tästäkin tulen kertomaan sitten ensi kerralla.
Tässä nämä kuvat oikeastaan olikin. Vähättelin hieman kun puhuin alussa vain muutamasta kuvasta, mutta yritin valkata mahdollisimman vähän niitä :) Meillä on tosiaan ensi perjantaina se putkitustoimenpide ja ajattelin tulla vielä sen jälkeen kertomaan kuinka se meni, vaikka kyllähän se varmasti hyvin menee. Samalla tuun kertoo siitä joulukuisesta tähystyksestä ja tämän viikon merkillisestä oksentelusta. 
 
 

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Puoli vuotta myöhemmin...


Siitä on kulunut aikalailla puoli vuotta kun kirjoitin viimeisen päivitykseni tänne blogiin. Siksipä ajattelin päivittää vähän kuulumisiamme (jos tänne vaikka joku vielä joskus eksyy lukemaan löpinöitäni). Elias täyttää parin kuukauden päästä kaksi vuotta ja hänestä on kasvanut kyllä todellinen hassun hauska, reipas ja touhukas höpöttelijä. :) Hänen hauskoista tempauksista ja puheistaan saisi toisen blogin verran aineistoa, mutta siihen ei ole enää minun aikani valitettavasti riittänyt. Ajoittain olen kaivanut todella kipeästi kirjoittamista. Sain tästä blogista niin paljon voimia, silloin kun niitä tarvitsin. Mutta kuten sanottu, aika tuntuu olevan todella kortilla. Välillä tuntuu, ettei arjen perus askareistakaan selviydy vuorokauden tunneissa. Mutta nyt asiaan....
En oikein edes tiedä, mistä aloittaa... Toisaalta olisi niin kovasti kerrottavaa, mutta toisaalta meille ei ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Gastroskiisin näkökulmasta Elias on voinut koko tämän puoli vuotta erinomaisesti. Vatsa on toiminut eikä ole lääkäreillä sen takia tarvinnut ravata. Paitsi tällä viikolla, mutta siihen palaan myöhemmin. Kaikkia muita räkä- ja flunssatauteja on kyllä ollut ihan riittävästi. Mikä oli toisaalta ihan odotettavissakin oleva asia sen jälkeen kun Elias aloitti päiväkodissa käymisen. Lähes koko syksyn Elias käveli räkä valuen, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän räkäisenä. Loppusyksystä hänelle tuli elämänsä ensimmäinen korvatulehdus, jonka seurauksena korvaan jäi jotain sameutta. Tämä sameus ei sinänsä hänen vointiinsa ole vaikuttanut, mutta neuvolalääkärimme halusi meidän käyvän korvalääkärillä. Korvalääkäri olikin sitä mieltä, että korvat tulisi putkittaa. Tämä oli meille vanhemmille aikamoinen yllätys, sillä mitään korvatulehduskierrettä ei ollut, eikä Elias koskaan tunnu valittavan korviaan. Korvalääkäri perusteli putkituksen tarpeen kuitenkin sillä, että tämä samea neste tulee saada korvasta ulos, jottei se ala vaikuttaa Eliaksen kuuloon pitkällä tähtäimellä. Varsinkin kun puhetaidot kehittyvät kovaa vauhtia tässä iässä. Ensimmäinen putkitus aika oli viime kuussa, mutta Elias oli kipeä, joten toimenpide siirrettiin ensi viikkoon.
Tammikuun puolessa välissä Elias sairasti todella ärhäkän vatsataudin. Poika oksensi kuusi päivää putkeen ja meni silmissä todella huonoon kuntoon. Tästä selviydyttyä hän sai taas jonkun viruksen ja oli viikon kuumeinen ja flunssainen. Tämän jälkeen seurasi terve viikko ja sitten taas sairas, sitten terve jne... Eli tammikuusta asti Elias on ollut vähän väliä kipeä, mutta välissä on aina ollut onneksi muutama tervekin päivä. Kaikki taudit ovat olleet selvästi päiväkodista peräisin, sillä kaikista pöpöistä oli varoiteltu päiväkodissa ja useampi Eliaksen tarhakaverikin oli joutunut kärsimään samoista oireista.
Päiväkodissa Eliaksella on mennyt kaikki erittäin loistavasti. Hän sopeutui silloin syksyllä paikkaan ja hoitajiin nopeasti ja vaivattomasti. Nykyisin saa monesti juosta pojan perässä, jotta saa sen lähtemään kotiin sieltä. Niin kovasti hän siellä viihtyy ja tykkää seurustella muiden lapsukaisten kanssa. Ja on siellä pari kivaa tyttöäkin ryhmässä, ketä Elias tykkää halia ja paijata kuulemma. :) Kävimme pari kuukautta sitten Eliaksen ryhmän lastentarhaopettajan kanssa varhaiskasvatuksen suunnittelu keskustelussa, jossa kävi ilmi, että Elias on hyvin iloinen, touhukas, rauhallinen ja motorisesti erittäin ketterä poika. Itkee erittäin harvoin ja osallistuu hyvin mielellään kaikkiin leikkeihin ja askareisiin. Yllätyksenä meille vanhemmille kävi kuitenkin se, että päiväkodissa Elias on selvästi rauhallisempi ja jopa hieman hiljaisempikin verrattuna kotioloihin. Päiväkodissa hän tykkää kuulemma enemmän seurata sivusta kuin olla esimerkiksi huomion keskipisteenä. Kotona on nimittäin asia aivan toisin. Hiljaista ei meidän kodissa ole koskaan, poika höpöttää aivan jatkuvalla syötöllä. Koko ajan tuntuisi olevan asiaa ja jos ei olekaan, niin jotain täytyy höpötellä silti. :)
Ja totta tosiaan, puhetaidoiltaan Elias on kehittynyt muutamassa kuukaudessa aivan huikeasti. Jutustelee kolmen sanan lauseita ja osaa laskea jopa kymmeneen vaikka ikää ei ole ehtinyt karttua vielä kahtakaan vuotta. Tuon ikäisellä lapsukaisella muisti tuntuu olevan aivan supertehokkaalla tasolla. Hän pistää muistiin ihan kaiken, minkä näkee tai kuulee. Välillä sitä yllättyy ihan itsekin, kun Elias alkaa kertoa jotain tarinaa, jonka olen saattanut kertoa hänelle viikkoja sitten. Sanattomaksi on vetänyt myös tilanteet, kun Elias on eräästä eläinkirjasta osoittanut sormella minulle täysin tuntematonta hyönteistä ja kertonut sen olevan "kirahvikärsäkäs" (=kikahvikääsä), tai kun hän on laskenut yhtäkkiä kymmeneen ihan oma-aloitteisesti ilman että olen edes koskaan yrittänyt opettaa hänelle numeroita kymmeneen saakka. :) Kerran kun hän jotain kuulee, se jää taatusti hänen muistiin. Tällä on toki ollut hieman negatiivisiakin seurauksia, sillä välillä meiltä aikuisilta pääsee pieniä sammakoita suusta, jolloin tietysti Elias ammentaa ne heti sanavarastoonsa.
Motorisesti hän on ollut mielestäni aina aika etevä ja tämä asia ei ole miksikään muuttunut. Juoksee, hyppii ja kiipeilee hyvin varmasti ja vikkelästi. Ja ennen kaikkea edelleen tanssii. Rakastaa musiikkia ja tanssia. Tanssiliikkeet ovatkin saaneet aivan hulvattomia ulottuvuuksia. Vedet silmissä on saanut nauraa kun toinen on heilutellut lanteitaan ja pyöritellyt rintakehäänsä rockin tahtiin. :D Alla mm. yksi pätkä, jonka alussa saa hieman esimakua, minkälaista joraamista se voi olla.



Taidankin itse asiassa lopettaa tämän tekstin tähän, sillä aika alkaa loppua kesken. Mutta koska tämä kirjoittaminen oli niin mukavaa pitkästä aikaa ja osa jäi vielä kertomatta, niin tulen huomenna (tai lähitulevaisuudessa) kirjoittamaan vielä jatko-osan meidän kuulumisista.

 

perjantai 28. syyskuuta 2012

Uusi kausi elämässä

Minä en oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin...
 
Olenko muuten koskaan maininnut, että rakastan syksyä. Syksy on ihanaa aikaa. Rakastan pimeitä iltoja, sitä että voi käpertyä sohvalle himmeän valaistuksen kera ja nauttia koti-illoista. Kevät on minulle yleensä vaikeampaa aikaa kuin syksy. Syksyisin herään yleensä henkiin. Tosin viime syksy oli kuitenkin erilainen.
 
Huomenna tulee vuosi täyteen siitä traumaattisesta päivästä, kun Elias joutui kiireelliseen leikkaukseen paksusuolen kuolion takia. Tai eihän sitä vielä siinä ennen leikkausta tiedetty, että mikä häntä vaivaa tai että poikani elämä oli enää vain päivästä ehkä jopa tunneista kiinni. En ikinä unohda sitä päivää. En ikinä!! En ikinä unohda myöskään sitä, että vain viisi päivää aiemmin olimme käyneet päivystyksessä valittamassa pojan huonoa vointia ja meidät pistettiin kotiin. Enkä unohda ikinä niitä helvetillisia tunteja, kun kuolioleikkauksen jälkeen tulikin komplikaatioita ja kirurgi soitti, että poika täytyy avata heti välittömästi siltä istumalta. Niitä tunteja kun odotimme uutisia, että selvisikö meidän pikkuruinen poikamme siitä rasituksesta ja minkälaista vahinkoa tämä koplikaatio oli saanut aikaan.
 
En tosiaan koskaan unohda niitä hetkiä, mutta tiedättekö, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Se oli kertakaikkisen kamalaa aikaa. Olin niin kamalan väsynyt. Kaikella mahdollisella tavalla. Mutten antanut väsymykselle tilaa antaa vaikuttaa minuun. Sillä minulla oli tärkeä tehtävä, pitää lapsestani huolta ja olla 1000 prosenttisen tarkkana hänen voinnin suhteen. Mutta kuten sanoin, ne hetket alkavat tuntua kaukaisilta. Elämä on niin erilaista nyt. Ei tarvitse tulkita pojan käyttäytymistä koko aikaa siltä näkökulmasta, että onko hän jotenkin vakavasti sairas. Ei tarvitse pelätä, että kohta olisi tulossa uusi leikkaus tai jotain muuta odottamatonta. Voin käydä iltaisin nukkumaan, luottaen että poikani nukkuu yönsä luultavasti hyvin ja kivuttomasti. En mieti päivittäin enää, että täytyykö kohta lähteä taas päivystykseen. En edes ajattele enää päivystykseen menoa juurikaan. Hyvin harvoin vain. Voisin luetella lukemattomia asioita, kuinka arkemme on viime vuodesta muuttunut, mutta siitä tulisi aivan liian pitkä lista. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna, minä vihdoin luotan siihen, että poikani on terve. Pelko ei hallitse arkea, eikä kuulu meidän arkeen enää. Pelko ei ole kokonaan poissa, mutta se pysyttelee hyvin kaukana takaraivossa.
 
Arki on ollut jo pidemmän aikaa ihan tasaista... Mutta tämä tunne. Tunne siitä, että elämä alkaa oikeasti muuttua tasaiseksi on tullut minulle vasta hiljattain. Tarvitsin aikaa palautuakseni. Enkä suinkaan ole kokonaan vielä tästä kaikesta palautunut. Mutta sen verran kuitenkin, että tunnen sisimmissäni rauhaa. Mieleni on seesteisen rauhallinen. Sellainen olo, että olemme laskeutuneet vai pitäiskö sanoa nousseet sieltä jamasta maan pinnalle. Tasaiselle nurmelle, jossa elämänpolku näyttää olevan ainakin toistaiseksi tasaiselta. Ei suuria onnen ylämäkiä eikä myöskään järkyttäviä surumonttuja. Tämä vaihe elämästä on nyt ohi. Ja siksi minusta tuntuu, että on aika hiljentyä blogin osalta. Tarinamme taitaa olla nyt kerrottu.
 
Muistan elävästi sen päivän kun kirjoitin ensimmäisen kirjoitukseni tähän blogiin. Olin päättänyt muutamaa päivää aiemmin, että jos gastroskiisi diagnoosi meille lankeaa, niin alan ehdottomasti kirjoittaa vaikka se oli minulle täysin tuntematon ja uusi tapa jakaa kokemuksia ja tunteitani. Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, perimmäinen tarkoitus blogin aloituksella oli julkaista tietoa tästä sairaudesta. Tietoa, mitä itse kaipasin niin palavan paljon rakenneultran jälkeen. Mutta tästä tulikin minulle paljon enemmän. Sen lisäksi, että nautin suunnattomasti kirjoittamisesta, sain myös äärettömän paljon voimia ja vertaistukea itsekin lukijoilta. Tänään meni muuten 100 000 käyntiä rikki. Eli blogiani on klikattu 100 000 kertaa auki! Huikea luku!! Mieltä lämmittää, eikä pelkästään lämmitä, tuntuu aivan upealta! Kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on joskus lukenut, seurannut, käynyt satunnaisesti täällä tai jopa ollut matkamme varrella ihan alusta alkaen. KIITOS!!!
 
Vielä haluan kuitenkin lopuksi kirjoittaa muutaman lauseen tästä tarinamme teemasta eli gastroskiisista. Tiedän, että useat gastroskiisilasta odottaneet/odattavat äidit ovat eksyneet joskus blogiini. Ja luultavasti joku tulevaisuudessakin löytää tarinamme, sillä jätän tämän elämään tänne bittiavaruuteen muiden luettavaksi. Haluan kuitenkin muistuttaa vielä, että meidän tarinamme oli huomattavasti rankempi kuin mitä yleensä gastroskiisilapset joutuvat kokemaan. Meidän tapauksesta teki niin vaikean se, että Elias syntyi keskosena ja vieläpä niin pienenä viikkoihin nähden. Gatroskiisi ei loppujen lopuksi ole niin pelottava kehityshäiriö kuin miltä meidän tarina voi vaikuttaa. Järkyttävä, diagnoosin saaminen on nimenomaan järkyttävää ja pelottavaa. Sitä ei pidä vähätellä. En koskaan unohda myöskään sitä päivää kun kävimme rakenneultrassa. Muistan sen tunteen vieläkin, mikä minut vallitsi kun istuin autoon ultran jälkeen. Vieläkin rintaa puristaa kun muistelen sitä päivää. En myöskään koskaan unohda niitä Eliaksen masuitkuja, jokailtaisia, jatkuvia. Ne jatkuivat kuukausitolkulla. En unohda niitä päiviä kun tosissani mietin, etten edes mene nukkumaan, koska hereillä olo oli helpompaa kuin hetkeksi torkahtaminen ja herääminen sen jälkeen. Niitä hetkiä kun väsymykseltäni en enää pystynyt näkemään parempia aikoja. Oli hetkiä kun mietin, että tästä ei voi nousta enää ylös. Leikkauksia oli leikkauksien jälkeen ja kuolion aikaan pelkäsin kuollakseni, että mitä seuraavaksi. Mikä järkyttävä komplikaatio tulee seuraavaksi. Oli aikoja, kun en halunnut, että minulta kysyttäisiin, miten Elias voi. Pelkäsin vastata siihen, että hyvin menee. Pelkäsin, koska aina kun olin näin sanonut, tuli joku uusi yllättävä ongelma vastaan.
 
Mutta kaikella on myös se toinen puoli. En koskaan unohda sitä hysteeristä onnenitkua, kun raskaustesti näytti plussaa. "Minusta tulee äiti, meistä tulee vanhempia!!" Minä vain itkin ja hysteerisena toistelin. En ikinä unohda sitä hetkeä kun leikkaushuoneessa sektion aikaan tärisin niin paniikinomaisesti, mutta tärinä loppui kuin napin painalluksesta, kuullessani poikani hentoisen äänen. Muistan tälläkin hetkellä, miltä se ääni kuullosti, sillä se oli ainoa kontakti poikaani sillä hetkellä. Muistan ensimmäisen kerran kun näin poikani. "Hei rakas, äiti tässä", sanoin ja silitin luisevan, hassunnäköisen poikani poskea, jolla oli luonnottoman näköinen suolistopaketti vatsan päällä. Mutta niin kaunis hän silti oli ja niin luonnolliselta oli kutsua itseäni hänelle äidiksi, vaikka kaikki muu olikin täysin luonnonvastaista meidän tapauksessa. Kumpikaan meistä ei saanut tuntea toistemme lämpöä sylittelemällä, ei edes vaatteiden läpi. Ei saanut poikani maitoani pitkään aikaan syntymänsä jälkeen. Ei ollut luonnollista äidin ja pojan kontaktia tai läheisyyttä. Mutta tiedättekö, ne ovat lopulta toissijaisia asioita, kun lapsi taistelee hengestään. Olen hyväksynyt ne asiat! Murheeni ovat olleet syvemmät. Pelkäsin, että poikani kuolee. Siksi olen iloinnut pelkästään niistä asioista, mitä olemme saaneet yhdessä kokea eikä niinkään murehtinut, mitä emme saaneet kokea. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä on, että hän on hengissä ja voi nyt hyvin. Ja vaikka tarinamme onkin ollut hieman tavallista gastroskiisitapausta vaikeampi, niin olemme kuitenkin selvinneet siitä!!
 
Voi vitsi, tiedän että jotain jää nyt varmasti sanomatta, mutta on aika lopettaa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos jokaiselle, joka tätä blogia on seurannut. Olen saanut kaikista yhteydenotoista ja kommenteista valtavasti voimaa. On ollut ihana tietää, että ihmiset välittävät ja ovat eläneet hengessä mukana tätä vaikeaa vaihetta elämässämme. Reilu puolitoista vuotta vierähti ja nyt on aika suunnata katse eteenpäin. Elää hieman tasaisempaa vaihetta ja odottaa, mitä elämä tuo seuraavaksi tullessaan.
 
KIITOS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ja lopuksi vielä muistoksi yksi video. Videon lopussa myös Eliakselta terveisiä. :) Ja hei, emme suinkaan katoa kokonaan maisemista. Meidät tavoittaa edelleen tarpeen tullen sähköpostista: hattaramasu@gmail.com.
 
Voikaa hyvin, iloitkaa elämän pienistä iloista ja mukavaa syksyä kaikille!!
 
 
Musiikki: (hääbiisimme) Coffey Anderson, Better today

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Ups, I did it again

Minä tein sen! Minä totta tosiaan tein sen! Juoksin 21,1 kilometriä kahdessa tunnissa ja viidessä minuutissa. Paransin aikaani peräti kolmellatoista minuutilla edellisestä kerrasta!! Upea, siis aivan mahtava fiilis vieläkin, vaikka suorituksesta on kulunut jo monta päivää. :D

Lauantaina oli mahtava keli, aurinko paistoi koko päivän eikä satanut pisaraakaan. Sunnuntaina aamu valkeni kuitenkin sateisena. Taivas oli yhtä massiivista pilveä. Mutta ei se mitään. Olin asennoitunut jo juoksemaan, joten en pystynyt jäämään tapahtumasta pois vaikka keli olikin kurja.
 
Lähtölaukaus kuului yhdeltätoista. Minulla oli hyvin neutraali ja rento fiilis siinä vaiheessa. En asettanut itselleni mitään paineita koko reitin varalle, ajattelin että lähden liikkeelle hyvin hissukseen ja menen vaan virran mukana. Olin varautunut kävelemään osan matkasta jos olo tuntuisi väsyneeltä. Ensimmäinen kilometri meni minulta täysin ohi. Se oli saavutettu alta aikayksikön. Tökkäsin ystävääni ja viitoin kädelläni, että ensimmäinen kilometri on takana. Ystäväni otti kuulokkeet korvista ja kertoi, että vauhtimme oli yllättävän kova. Minä hymyilin vain, vauhti tuntui loistavalta minusta. Siitä se sitten todellinen juoksumatka sitten alkoikin. Toisen kilometrin jälkeen nostin vähän vauhtia ja syvennyin musiikkiin. Kolmannen kilometrin kohdalla fiilis oli loistava, tunsin luissa ja ytimissä, että maaliin pääsen aivan takuulla. Ensimmäisen kympin jälkeen leijailin jo taivaissa. :) Tunneryöppy alkoi nousta pintaan. Askel tuntui mahtavan  kevyeltä, mihinkään ei sattunut eikä kolottanut. Loikin askel askeleelta kuin rasvattu ja mietin, kuinka onnellinen olen. :) Tässä euforisessa tilassa syvennyinkin sitten elämääni ja meidän perheen nykyiseen tilaan. Vihdoinkin tuntuu, että olemme saavuttaneet sen tuiki tavallisen, rauhallisen arjen. Vaikka melko tavallista arkea olemme aika pitkälti jo eläneetkin, mutta vasta sunnuntaina minä tajusin, etten ole enää niin pelokas ja surullinen siitä kaikesta, mitä Elias on joutunut kokemaan. Arjen taakka tuntuu olevan tällä hetkellä niin tuhansia tonneja kevyempi kuin vielä vuosi sitten. Minulla on vahva tunne, että kaikki on nyt hyvin! (Palaan tähän aiheeseen vielä loppuviikosta). Näitä asioita miettiessäni menikin seuraavat kuusi kilometriä. Jäljellä oli enää viisi kilometriä ja olin edelleen täynnä puhtia ja intoa. Mitään kummempaa loppuspurttia en tällä kertaa ottanut, juoksin tasaisen lujaa koko matkan. Tiesin jo tuossa vaiheessa matkaa, että vauhtini on luja, sillä ohittelin koko ajan edellä olevia. Mutta en osannut aavistaakaan, miten hyvään loppuaikaan pääsen. Viimeisen kilometrin kohdalla oli voittajafiilis. Iloitsin mielessäni maaliin pääsystä ja ihmettelin samalla, kuinka ihmeessä askel oli ollut niin upean kevyt koko matkan ajan. Maaliviivan ylitys tuntui supermahtavalta. En ollut edes kovin loppu ja jaloissakin on tuntoa (viimeksi ei nimittäin ollut). Olin pakahtua taas  jälleen kerran siihen ilon tunteeseen, että ylitin itseni ja suoriuduin koko matkasta niin upeasti.
 
Olen niin tyytyväinen, että osallistuin tähän juoksutapahtumaan. Sen lisäksi, että minulle tuli siitä tosi hyvä mieli, vakuutuin myös siitä, että kovin sairas en tosiaankaan voi olla. Mitä tahansa mua sitten vaivaakin, niin kovin vakavaa se ei voi olla! Joten tiukka harjoittelu kohti kokonaista maratonia voi alkaa!
 
 


P.s. Tänään oli ensimmäinen päivä kun Elias ei itkenyt ollenkaan jäädessään päiväkotiin. Oli hypännyt isin sylistä leikkimään muiden kanssa eikä edes jäänyt halimaan iskän kanssa. Kääntyi vain onnellisena katsomaan häntä kun isä sanoi lähtevänsä ja vilkutti kiireisenä, että "joo joo, menehän jo". :)

perjantai 21. syyskuuta 2012

Pikainen päivitys

Kiireinen viikonloppu tiedossa, joten tulin pikaisesti ilmoittautumaan, että hengissä ollaan ja meille kuuluu hyvää. :)
 
Eliaksen viikko päiväkodissa on mennyt hitusen helpommin kuin edeltävä viikko. Hän ei jää itkemään enää niin vuolaasta perään kun hänet jättää sinne, vain lievää huulen väpätystä saattaa olla havaittavissa. Muutenkin Elias on alkanut rentoutua siellä. Hoitotädit kehuskeli jo alkuviikosta, että Elias alkaa pikku hiljaa tuoda esille oman todellisen luonteensa. Ei ole selvästikään enää niin vieraskorea. :) Voi voi, eivät hoitotädit vielä tiedä, millaisen johtajaluonteen ovat sinne Eliaksen myötä saaneetkaan. Mutta tämä varmasti selviää heille pian.
 
Minä kävin kuuntelemassa erikoislääkärilllä tutkimusten tuloksia tänään. TT-kuvat olivat täysin normaalit!!!! Tämä oli hieno uutinen. Pakko myöntää, jännitin asiaa paljon enemmän kuin ehkä annoin ymmärtää. :) Täysin puhtain paperein en sieltä kuitenkaan päässyt lähtemään. Ihme ja kumma, TAAS löytyi jotain pientä häikkää. Tällä kertaa verikokeista kävi ilmi, että valkosoluja on kuulemma tosi vähän. Ja niiden sisällä neutrofiilit (valkosolujen yksi laji) olivat koholla. Seuraavaksi minulta otetaankin sitten luuydinnäyte. Ja kaulakin pitäisi kuvauttaa vielä ultralla.
 
Eli tutkimukset eivät suinkaan jäneet tähän. Mutta positiivisena asian puhtaiden tt-kuvien lisäksi on se, että lisätutkimuksia ei ole syytä tehdä enää kiireellisinä. Tämä huojentaa jotenkin oloani. Kun lääkäri määräsi minulle viimeksi nämä ensimmäiset lisätutkimukset kiireellisinä, se sai minut hieman huolestumaan asiasta. Kiireellisyys luo aina hieman sellaisen hätäisen tunnelman. Nyt se tunnelma on poissa. Seuraavat tutkimukset tehdään vasta lokakuun puolella.
 
Lääkärikäynnin jälkeen tunsin itseni väsyneeksi. Jännitin sitä niin paljon, joten rentoutuminen purkaantui luonnollisesti entistä kovempana väsymyksenä. Se sai minut ajattelemaan, kuinka väsynyt olen oikeasti tähän iän ikuiseen odottamiseen. Meidän perhe on siitä asti saanut olla odottamassa kaiken maailman lääkärikäyntejä, tutkimuksia, leikkauksia, tutkimustuloksia jne... kun tulin raskaaksi. Nyt kun Elias on terve, niin tämä tutkimusrumba alkoi minun kohdallani. Ja edelleen vaan odotellaan ja tutkitaan. En jaksaisi enää. Olen nyt päättänyt, että lakkaan odottamasta. Yritän parhaalla mahdollisella tavalla painaa tämä asian sivuun. Yritän keskittyä yhteen päivään kerrallaan ja mietin tutkimuksia vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Odottavan aika on edelleen aivan hirvittävän pitkä, joten haluan lakata odottamasta!!!
 
Sitä paitsi, nyt kun olen terve (niin pitkään kunnes toisin todistetaan), niin minua odottaa sunnuntaina se puolikas maratoni!!! Yhtään en ole varma, että onko minusta siihen. Mutta se selviää vain kokeilemalla. Tällä kertaa tosin lähden säävarauksella liikenteeseen. Jos sunnuntaina sataa kaatamalla, niin passaan ihan suosiolla. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. :) Kaatosateella kolmen tunnin juoksulenkki tarkoittaisi takuulla jonkun sortin flunssaa mulle tämän jälkeen. Nyt suuntaamme mieheni kanssa syömään! Operaatio tankataan luiseva Lilli maraton kuntoon on meidän päivän teemamme. ;) Elias on nimittäin hoidossa tänään, joten lähdemme ukkokullan kanssa syömään ja elokuviin.

Puuhakasta viikonloppua kaikille!!!